Lisu-kirjain La

Se on Lisu-konsonantti, jolla on oma vokaali yksinään kirjoitettuna.

Fraser-Lisun kirjoitusasussa, jota kutsutaan myös vanhaksi Lisuksi, ꓡ vastaa l-äännettä, kuten sanan «lumi» alussa. Yksin kirjoitettuna se saa automaattisesti avoimen a-vokaalin; seuraava vokaalikirjain muuttaa vokaalia.

Miksi ꓡ muistuttaa isoa L-kirjainta?

Fraser-Lisun aakkosto mukaili latinalaisten suuraakkosten muotoja.

Yhteinen suunnittelutyö alkoi 1914–15, ja siihen osallistuivat Sara Ba Thaw, James O. Fraser ja George J. Geis. Ensimmäisessä julkaisussa vuonna 1915 käytettiin alustavaa muotoa; Markuksen evankeliumissa ja aapiskirjassa vuosilta 1921–22 näkyy lopullinen muoto. Lisu-kirjaimilla on vain yksi muoto, ei isoja ja pieniä kirjainpareja.

Kirjoitusjärjestelmän tarkoitus oli tarjota Lisu-lukijoille kirjoja, joita he pystyivät lukemaan, etenkin kristillisiä tekstejä: katekismuksia (lyhyitä oppaita kristinuskoon), evankeliumien käännöksiä, lukemisen alkeiskirjoja ja virsikirjoja. Myöhemmin sitä käytettiin myös koulutuksessa, kustannustoiminnassa, radiossa, sanomalehdissä ja muissa julkisissa teksteissä.

Miten Fraser-Lisu ja uusi Lisu kehittyivät?

Fraser-Lisu ja uusi Lisu kulkivat eri institutionaalisia reittejä.

Uusi Lisu, latinalaisin kirjaimin kirjoitettu järjestelmä, johon kiinalainen pinyin vaikutti, ilmestyi 1950-luvulla. Sitä käytettiin Kiinan hallinnon julkaisuissa vuosina 1959–1980, kun taas Fraser-Lisu säilyi kristillisessä käytössä. Vuonna 1980 Fraser-Lisu palasi virallisiin ei-uskonnollisiin julkaisuihin ja vuonna 1983 valtion työhön, kuten perusopetukseen. Kiinan ulkopuoliset Lisu-yhteisöt, joissa osataan lukea ja kirjoittaa, käyttävät Fraser-Lisua.

Burman ja Karenin kirjoitusperinteet vaikuttivat Fraser-Lisun oletusvokaaliin ja sävelmerkkeihin; merkit näyttävät puheen sävelkorkeuden vaihtelut. 1920-luvulla Wa Renbo kehitti erillisen Lisu-järjestelmän: tavukirjoituksen, jossa jokaisella puhutulla tavulla on oma merkki.