Banjo

Yleensä banjomusiikkia tai maalaistunnelmaa, ei itse soitinta.

Useimmat 🪕:n lähettäjät eivät soita banjoa. Emoji kertoo tyylistä: bluegrassista, eli akustisilla kielisoittimilla soitetusta amerikkalaisesta juurimusiikista, sekä countrysta, folkista tai irlantilaisesta kansanmusiikista. Sitä näkee soittolistojen nimissä, festivaalipostauksissa, nuotioillan kuvissa ja vitseissä sisäisestä cowboysta. Soittaja käyttää sitä kirjaimellisesti: tunti, uusi soitin, keikka.

Sävy on iloinen ja vähän maalainen. Jonkun kotiseutua tai taustaa pilkkaavan sanan vieressä siitä tulee kuitenkin juntti-stereotypia, joten katso ympäröiviä sanoja.

Mikä banjo oikeastaan on?

Kielisoitin, jonka runko on rumpu eikä puulaatikko.

Kitaran kielet soivat ontolla puurungolla; banjon kielet kulkevat pyöreään kehykseen pingotetun kalvon yli kuin rummussa. Kalvo värähtelee ja antaa voimakkaan, kirkkaan, nopeasti hiipuvan sävelen. Klassisessa amerikkalaisessa banjossa on viisi kieltä, joista viides on lyhyt ja korkea; sitä näppäillään sormiplektroilla nopeaan tyyliin, jonka Earl Scruggs teki kuuluisaksi bluegrassissa. Nelikielistä banjoa soitetaan plektralla irlantilaisessa musiikissa ja varhaisessa jazzissa.

Juuret ovat Afrikassa. Orjuutetut afrikkalaiset Karibialla ja Yhdysvaltain etelässä rakensivat kalebassirunkoisia luutteja länsiafrikkalaisten soitinten, kuten akontingin, mallin mukaan; matkailijat kuvasivat niitä jo 1700-luvulla. 1800-luvulla valkoiset esiintyjät veivät banjon kasvot mustiksi maalattuina esitettyihin minstrel-show’hin, ja sieltä se siirtyi countryyn ja 1940-luvulla bluegrassiin. Pitkään sitä pidettiin valkoisen maalaisväestön soittimena ja sen musta historia unohtui.

Historiaa nostetaan nyt takaisin esiin: Rhiannon Giddensin kaltaiset muusikot tuovat mustan jousiyhtyeperinteen takaisin lavoille, ja Giddens soittaa banjoa Beyoncén country-albumilla Cowboy Carter (2024).