Mandealainen geminaatiomerkki

Pistettä edeltävä konsonantti äännetään pidempänä. Tätä kutsutaan konsonantin geminaatioksi: ääntämyksessä konsonantti kahdentuu, mutta tekstiin ei lisätä toista kirjainta. Merkki tulee muokkaamansa konsonantin jälkeen.

Mandealaisen kirjoituksen kehityksen katsotaan alkaneen 100-luvulla jaa. tai aiemmin. Sen alkuperästä kiistellään: yhden selityksen mukaan se polveutuu aramealaisesta kirjoituksesta, toisen mukaan yhteys on partialaiseen kuninkaalliseen hallintokirjoitukseen. Myös yhteyksiä elymaiseen ja characenelaiseen, kahteen muuhun muinaiseen alueelliseen kirjoitusjärjestelmään, käsitellään. Vanhimmat ajoitettavissa olevat mandealaiset maagiset tekstit ovat 200- tai 300-luvulta jaa., ja niissä on rituaalitekstejä kulhoissa ja lyijylaatoissa.

Latinalaisin kirjaimin translitteroituja esimerkkejä ovat ekka (”on”), šenna (”hammas”), lebba (”sydän”) ja rabba (”suuri”). Uusmandealaisessa kirjoituksessa geminaatiota ei yleensä merkitä. Merkistä on hyötyä opetus- ja ääntämisteksteissä, joissa se halutaan näyttää.

Miten kirjoitan mandealaisen geminaatiomerkin?

Lisää merkki heti sen merkitsemän konsonantin jälkeen. Se on yhdistelmämerkki, jolla ei ole omaa leveyttä: merkkijonossa sen pitää tulla mandealaisen peruskonsonantin jälkeen, ja ladontajärjestelmä sijoittaa sen kirjaimen alle. Jos se seuraa muuta perusmerkkiä, se merkitsee väärää konsonanttia.

Fonttien tuki vaihtelee: ilman mandealaisia merkkejä sisältävää fonttia tai monimutkaisen tekstin asemointia merkki voi puuttua, näkyä neliönä tai irrota konsonantista. Tarkista virhetilanteessa fontti ja välittömästi edeltävä merkki.